Yritetäänpäs taasen kirjoitella blogia. Jatkanen Team Super Upee:n sekä omien koirieni toilailuilla. Pyrin kirjoittamaan tyylilleni uskollisena, joten rakas, olematon, lukijakuntani, yrittäkää oppia lukemaan tekstiäni rivien välistä ja humoristiseen sävyyn. Toki, kun on sen aika, osaan kirjoittaa asioista "vakavamielisestikin", ilman sarkastista "äänensävyä".
Tässä alle vuoden sisällä on ehtinyt tapahtumaan jos jonkinmoista. Ensimmäinen Super Upee - pentue on jo täyttänyt vuoden, karvattomina. Doris ja Presto ovat kokeilleet asumista muualla, ja palautuneet syystä tai toisesta takaisin. Presto oli kai liian rauhallinen uudessa kodissaan.

Nyt on treffailtu uuden omistajaehdokkaan kanssa. Ja jostain kumman syystä tätä on kestänyt jo parisen kuukautta eikä ehdokas ole vetäytynyt projektista. Tällä Katariina-nimisellä naisella on siis itsellänsä sekä leikattu narttu että leikattu uros. Prestohan r-r-r-r-rakastaa uroksia. Ensimmäisten kertojen rähjäilyistä ja hampaiden vilautteluista, molemmin puolista tämä rakkaus siis, ollaan päästy jo huomattavasti eteenpäin. Edessä vain olisi se itse kohtaaminen remmittä. Kuten yleensä, niin tässäkin tapauksessa, luultavammin omistajat pelkäävät enemmän tätä kohtaamista kuin koirat. Onko siis vielä liian aikaista kokeilla vai viivyttelemmekö vain väistämätöntä!? Eihän tässä haluta kiirehtiä, ajatuksena kuitenkin olisi saada se loppu elämän koti. Palaan tähän asiaan varmaan sitten vuoden päästä, josko silloin ollaan pikaisesti raotettu remmin lukkoa. ;)

Olen useasti ihmetellyt, miten on mahdollista, että joillain onnistuu koirat astumaan vahingossa. Itsellänikin on kuitenkin uros ja narttuja, eikä nekään ole päässeet vahingossa astumaan. Olen kuunnellut uroksen ulvomista ja parkumista juoksujen aikaan. Seurannut sen syömättömyyttä. Ollut lähestulkoon aina hermo kireellä. Ja silti, hyvin tarkka, ettei mitään pääse käymään. Ja varmasti nyt voisi ihmetellä, miksen ole laittanut narttua tai urosta hoitoon täksi ajaksi!? No, olenhan minä yrittänyt. Suurimmalla osalla kavereistani vain sattuu jo olemaan, ei vain yksi, vaan useampi koira. Sisaruksistani yhdellä on astma (ja lapsia), toisella lapsia ja kolmannella kissoja. Vanhemmillani on sekä kissoja että äidilläni allergia. Sen lisäksi, Preston sijoittaminen toisaalle olisi työn ja tuskan takana. Kaikki eivät ymmärrä Preston "huumoria". Ja onhan se ihan hirveän rauhallinenkin. Nessanhan sain kerran sijoitettua hoitopaikkaan. Päiväksi. Nessa halusi auttaa jälkiremontissa ja kostutti juuri asennettuja laminaatteja.

Nyt viimeksi täällä juoksi Hertta. Herttahan ei koskaan ole ilkeä kenellekään eikä kiellä uroksia kiusaamasta. Suurimman osan ajasta Hertta vietti sitten makuuhuoneessani, Preston raapiessa oven maalipintaa. Herttakin pääsi päiväksi kylään. Siinä taloudessa leikattu uroskin halusi kuitenkin kokeilla onneaan Hertan kanssa, joten yksi päivä riitti sillä kertaa.
Huokaisin jo yhtenä päivänä helpotuksesta, kun huomasin, ettei Presto ollutkaan enää juurikaan kiinnostunut Hertasta. Varuiksi kuitenkin Hertta "sai" majailla makuuhuoneessa omassa rauhassaan. Illan hämärtyessä raotin makuuhuoneen ovea ja päästin Hertan viihtymään muiden seuraan. Ah, olipa rauhallista. Jatkoin siis hommiani koneella.

Kuinka ollakaan, hetkisen kuluttua Presto heräsi horroksestaan ja alkoi vikitellä taasen Herttaa. Lähinnä painimiseksi tuo meni, joten sivusilmällä tarkkailin tilannetta. Ajoittaisten painipuuskien jälkeen alkoi toisenlainen ähinä. Kun käännyin katsomaan, totesin Preston pyrkivän Hertan selkään ja nostin ahterini penkiltä häätääkseni Preston matkoihinsa. Askeleen ehtisin ottamaan, kun Hertta jo vingahti. Toisella askeleella olin jo koirien luona, kirosin ja yritin vielä "tönäistä" Preston pois Hertan selästä. Tässä vaiheessa en voinut muuta kuin todeta, että vahinko on tapahtunut ja auttaa Preston jalan Hertan selän yli.
Niin, että miten se on mahdollista, että vahinkoastumisia sattuu ja tapahtuu? Eihän meillä koskaan! Puolisen tuntia sain kirota ja pitää koiria aloillaan. Seuraavana päivänä palattiin arkeen, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eli Hertan juoksuista ei ollut enää tietoakaan.

Viikkojen kuluessa saatoin huomata miten Hertan, muuten niin hoikan koiran, takamus alkoi levitä. Toiveeni siitä, ettei koira olisi tullut tiineeksi viimeisestä juoksupäivästä, sai nyt kyytiä. Varasin Prestolle sekä Hertalle ajat polvi- ja silmätarkkeihin sekä Hertalle ultraan. Ultran tosin peruin päivää ennen, olihan se selvää, että koira on tiineenä. Tarkastuksissa kuitenkin pyysin eläinlääkäriä kokeilemaan Hertan vatsaa. Hän totesi, että kyllä siellä saattaa yksi pentu ollakin. Tai sitten vain kova virtsarakko. Hetken pohdittuamme asiaa, päätimme ultrata Hertan. Kovat virtsarakot ja kohtutulehdukset voimme heittää taivaan tuuliin sillä, kun ruutuun lävähti Hertan kohdun sisältö, oli selvää, että siellä on ainakin kaksi pentua. Lääkäri jatkoi tutkimustaan ja sanoi "Kyllä täällä näkyy kolmas ja neljäskin pentu." Siinä vaiheessa totesin, että se siitä "Ei kai se tiineeksi tule, jos on viimeisenä juoksupäivänä jäänyt nalkkiin." Eipä niin. Lopullinen tulos : Ultrassa näkyy iso pentue, ainakin 8-10.

Ironista on se, että jokunen aika ennen astumista, olin alkanut vakavasti miettimään Hertan käyttöä jalostuksessa. Olinkin ilmoittanut sen luonnetestiin, tehdäkseni lopullisen päätöksen asian suhteen. Joka nyt siis jouduttiin perumaan, sillä eihän sitä tiineenä voi sinne viedä. Prestollekin oli menossa varaukseen paikka luonnetestiin vasta kesäkuun jälkeen, sillä tuolloin se täyttää vasta kaksi vuotta. Vaihtoehdot astumisen jälkeen olivat aika vähäiset. Monelta sain kuulla, miten tiineyden keskeytys on tuonut ongelmia tiinehtymiseen myöhemmin sekä kohtutulehduksia. Ja, koska ajatuksiin oli noussut vahvemmin suunnitelma käyttää Herttaa jalostuksessa, ei myöskään kohdun poisto tullut niin ikään kysymykseenkään. Yhdistelmänä tämä pariskunta ei ole täysi katastrofi, ja jopa harkittukin, ajankohta ei vain nyt täsmännyt terveystarkastusten ja luonnetestien osalta.

Olen useasti todennut, että huumorilla tästä(kin) selvitään, joten näillä mennään tässäkin tapauksessa. Pahempiakin on sattunut ja aion nauttia näistä rakkauslapsista. Vahingoniloisena.